Pohdintaa kuvataiteesta
Mielestäni artikkeli herätti
oikeanlaista ajattelua siitä, että onko kuvaamataidon opettajat ainoa ryhmä,
joka murehtii aineensa puolesta. Minun mielestäni vastaus tähän on kyllä, koska
jokaisella opettajaryhmällä on omat murheensa ja toiveensa oman aineensa
puolesta eikä koskaan mikään ole hyvin. Olen huomannut tämän tietynlaisen”
kateuden” lähes jokaisella aineenopettajalla. Oma aine on tärkein eikä siitä
tingitä mistään hinnasta. Muiden aineilla ei ole niin väliä. Valitettavasti
tämä edellä mainittu seikka näkyy myös yliopisto mäellämmekin. Olen sitä
mieltä, että seuraavan 10 vuoden aikana Turun yliopiston Rauman piste saadaan
tuhottua lopullisesti. Aiheeseen palatakseni, mielestäni kuvataidetunti ei ole
sopiva nimi vaan pikemminkin kuvaisin harrastushetkeksi, jossa jokainen luo
juuri sitä mikä itsestä tuntuu sopivalta. Tuntien rajaus on yleensä melko
häilyvä tai niitä ei ole lainkaan. Jos Hannu ei halua piirtää kissaa, niin
sitten hän piirtää oikeastaan mitä haluaa, koska eihän luovuutta voi
tukehduttaa. Voisi jopa ajatella, että kuvaamataidon opettajalta puuttuisi enää
psykologin tutkinto, niin johan saataisiin hulluus esille, kun kuvien
perusteella tehtäisiin tulkintoja. ”Onkos Niko-Birgitalla” nyt huono päivä kun
piirsit auringon sijasta kuun kuvan ylälaitaan”?
Mielestäni ”mielenlaadun kohennus
sekä omien tuntemusten tulkinta” voisi toimia parhaiten kurssin nimenä. Ja tätä
kaikkea paatosta en purkanut sen takia että vihaisin kuvaamataitoa, ei vaan
siksi että mielestäni yksinkertaisista asioista tehdään monta kertaa liian
vaikeita sekä hankalia. Monesti siis yritetään kaikkea liian hienoa ja uutta,
vaikka vanhat temput ovat monesti yhtä toimivia. Kuvaamataito on parhaimmillaan
mukavaa ja viihdyttävää, jossa saa onnistumisen tunteita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti